Search
  • Petra Kankare

Vastalause ylisuorittamiselle

(Teksti julkaistu alunperin mediatutkimuksen ainejärjestölehdessä vuonna 2019).


Usein sanotaan, että hulluuden ja nerouden raja on hiuksen hieno. Mutta niin on myös positiivisen itsensä eteenpäin puskemisen ja ylisuorittamisen välillä. Pakottava tarve olla kaikessa mukana, haalia kursseja ja kerätä cv -plussia vie opiskelijan usein mennessään. Tämä teksti on kokoelma muka valaistuneen ex-suorittajan mietteitä. Toivottavasti luettuasi sen sisälläsi pilkahtaa armollisuuden liekki, joka haastaa mahdollisesti ylikuormittunutta ja tavoitteiden perässä juoksevaa ajatteluasi.


Puolen vuoden intensiivisen harjoittelun, Helsinkiin muuton ja niitä edeltäneen kiriopiskelukevään jälkeen pysähdyin. Minun oli pakko. Huomasin elämänhallinnan olevan täysin hukassa (mikä tuntuu olevan yleinen opiskeluajan ongelma). Suunnitelmani oli alun perin puskea puoliksi tehty gradu ja viimeiset 40 opintopistettä kuudessa kuukaudessa kasaan. Ei lomaa, ei taukoja. Tällä kertaa kuitenkin ensimmäistä kertaa sanoin itselleni, että EI KÄY. Annoin aikaa valmistumiselle puolet enemmän ja päätin pyhittää vuoden 2019 oman ajattelun kehittämiseen. En enää halunnut olla osa tehokkuus- ja suorituskeskeistä ajattelukulttuuria, joka ympärilläni vallitsee. Tuntuu kuin olisin irtaantumassa jostain, jonka jälkeen en enää juokse hikisenä kovaa asfalttipintaa vasten. Ehkä on olemassa pehmeämpiä pintoja. Ja niiden päällä voisi vaikka kävellä.


Olen lukenut paljon ylisuorittamisesta ja oppinut sen, että se on niin yleistä ja niin iso ongelma, että kyseinen ajattelumalli jättää jälkeensä jatkuvasti kasvavan joukon uupuneita opiskelijoita ja työntekijöitä. Lukemistani artikkeleista ja muista teksteistä jäi muutama huomio pyörimään mieleeni. Muun muassa, että asiat, jotka voi tehdä kouluarvosanoissa seiskan arvoisesti, tee. Älä panosta turhiin asioihin tarpeettomasti. Itse toisinaan viilaan lyhyttäkin sähköpostia useaan otteeseen tai sätin itseäni siitä, että tiskit ovat lojuneet kaksi päivää, vaikka fiksu ihminen tiskaisi heti, kun sitä kertyy. Kouluasioissa sanon, että arvosanalla ei ole väliä, mutta siti annan 110 prosenttia sen hetkisestä jaksamisestani ja ajattelustani jokaiseen esseeseen. Se, että tieten tahtoen tekisi asiat huonommin kuin voisi, tuntuu hullulta mutta vapauttavalta. Yhtenä päivänä ollessani meditatiivisessa joogassa ohjaaja kysyi tähän liittyen hyvän kysymyksen. Se oli niin erikoinen, etten vieläkään tiedä, mitä siihen pitäisi vastata. Millaisena näkisit itsesi, jos et voisi mitenkään arvioida tai arvottaa itseäsi? Et olisi missään hyvä tai huono, vaan vain olisit?


Toinen mieleeni jäänyt huomio on, että tie opiskelusta työelämään ei ole selkeä nousujohteinen kokonaisuus, sillä epäonnistuminen ei ole menestymisen vastakohta. Se on osa sitä. Esimerkiksi oman harjoitteluni voi nähdä uran kannalta täytenä ohilyöntinä, sillä sen päätteeksi totesinkin vain, että tämä ei ole minun juttuni. Kuitenkin opin siitä paljon ja tiedän mitä en tulevaisuudessa halua tehdä. Näin ollen tiedän paremmin ja selvärajaisemmin, millainen työpaikka minulle sopii. Ja jäihän siitä pari ystävääkin. Uskon, että kaikilla työelämään siirtymisen ensimmäiset hetket ennen kuin on saanut kiinni työtehtävistään ovat epäonnistumisten ja onnistumisten kokoelma. Kaikki mokaa. Kaikki oppii virheistään. Ja loppujen lopuksi kaikki on ok.


Kolmas pointti on, jotta jatkuvasti muuttuvassa ja epämääräisiä ammattinimikkeitä kuhisevassa työelämässä löytää paikkansa, pitää tuntea itsensä ja oma osaamisensa hyvin. Pelkällä vastuiden suorittamisella ei kuitenkaan itseään löydä, vaan tekemällä asioita joista nauttii ja jotka rentouttaa. Huomasin itse, että vuoden 2018 jälkeen en oikeastaan osannut vastata enää kysymykseen, mitä tekisin jos en olisi koko ajan lyhentämässä jatkuvasti kasvavaa ja täydennystä saavaa vastuiden to do -listaa. Tästä syystä nykyään sen sijaan, että miettisin, mitä minun tänään pitäisi saada aikaan, käytän suuren osan aivokapasiteetistani sen pohtimiseen, mistä minä nautin ja mitä haluaisin tänään tehdä. Ja sitten teen sitä. Hullua. Eihän näin voi elää. Vai voiko?


Myönnän olevani aforismeille ja elämänohjeille hymähtelijä. Siksi tuntuu hassulta kirjoittaa tekstiä, joka omalta osaltaan kaikessa kliseisyydessään on täynnä niitä. Kuitenkin ylisuorittajan mieltä vastaan taistellessa on hyvä aloittaa kliseistä, kuin toisesta ääripäästä, jotta löytää oman äänen. Miten minä haluan elää? Ylisuorittamisesta pääsee mielestäni hyvin irti, kun oppii hyväksymään oman inhimillisyytensä, eikä oikeastaan vaan hyväksymään, vaan nauttimaan siitä. Kun antaa itselleen anteeksi, ettei ole täydellinen, niin ehkä näkee paremmin myös sen, kuka minä sitten olen.




53 views0 comments

Recent Posts

See All