Search
  • Petra Kankare

Hiton Helsinki

Tämä kaupunki haastaa mua. Oma suhteeni Helsinkiin on vaihdellut valtavasti siitä lähtien, kun toukokuussa 2018 muutin tänne kesken opintojen harjoittelun perässä. Helsinki näyttää mulle sykkeensä: loputtomat tapahtumat, kahvilat, pubit ja uudet ihmiset. Se näyttää, miten voi kadota täysin: lenkittää koiraa samat korttelit, käydä kaupassa, tehdä ruokaa, istahtaa asunnon sohvalle ja tuntea kuin olisi ainut ihminen koko kaupungissa. Turussa tunsin, että olin jumissa. Kaupunki ei enää kiehtonut mua. Se otti minut varmaan syleilyynsä, mutta ei päästänyt irti. Kaikki oli tuttua ja kaikki oli nähtyä. Samat ihmissuhteet ja uudet tuttavuudet tiesivät minut jo jotain kautta. En osannut kehittyä. Mutta Helsinki. Helvetti se ei päästä helpolla.


Täällä asuessani olen kokenut siisteimpiä juttuja elämäni aikana, tutustunut paljon uusiin ihmisiin, joista useasta on tullut tärkeitä, mutta osa on jo vain lämpimiä muistoja. Koen olevani kilpasilla kaupungin kanssa. Se antaa mulle asioita, mutta käskee pärjätä omillaan. Paljon työmahdollisuuksia, mutta paljon hakijoita. Paljon ihmisiä, mutta rakkaimmat Turussa. Paljon menoja, mutta rahat lopussa.


Mä luotan mun intuitioon, joka sanoo, että mun kuuluu jäädä tänne. Se on vahva tunne. Sellainen, jota on mahdotonta ohittaa. Enkä mä aio ohittaa sitä. Mä jään tänne, koska mun kuuluu jäädä ja mua kiinnostaa nähdä, miksi. Olen varma, että mun tulevat työt on täällä. Ja että vielä myöhemminkin tämä kaupunki jaksaa kiehtoa mua. Siinä kohtaa toivon, että asunnon kova vuokra, ajoittainen yksinäisyys, Helsingin hyytävä viima ja aineista sekaisin olevien ihmisten pujottelu kaduilla olisi kaikki lopulta sen arvoista.


On ollut mahtavaa, kun on voinut aloittaa puhtaalta pöydältä. Tiedostaa, että kukaan täällä ei tunne mua ja katsoa kaupunkia turistin silmin. Vielä vuosi sitten en osannut hahmottaa kaupunkia ympärilläni. En edes paria kilometriä asunnoltani joka suuntaan. Kaikessa epäkäytännöllisyydessään se oli hienoa, kun ei tiennyt, mitä nurkan takana tapahtui tai löysi aina uusia oikoreittejä. Helsinki on ollut hitonmoinen seikkailu niin katukuvina kuin matkana itseen. Millainen olen, kun tiedän, etten voi kadulla törmätä kehenkään tuttuun? Kun baarissa kukaan puolituttu ei näe, että olen juonut muutaman liikaa? Ja erityisesti sovellusten kautta deittaillessa, kun en jatkuvasti pelkää, tunteeko hän minut jo tai onko meillä yhteisiä tuttuja?


Vapauttavaa. Sitä tämä on ollut. Odotan kuitenkin kärsimättömänä sitä hetkeä, että tästä kaupungista tulisi mulle myös turvasatama. Tiedän, että siihen menee vielä jonkun verran aikaa ja että jokaisella kestää pitkään, että uusi paikkakunta alkaa tuntumaan kodilta. Jatka siis mun haastamista Helsinki. Tunnen sun ivallinen hymyn, mutta erehdyt: sä et tiedä mua. Mä näytän sulle, että musta on tähän. Katso ja ylläty.





87 views0 comments

Recent Posts

See All